Blogi

Politiikassa oikeat kysymykset ovat oikeita vastauksia tärkeämpiä. Vastaukset
ovat parhaimmillaankin vain hetkellisiä kokeiluja kysymykseen
vastaamisessa, tiettynä aikana, tietyissä olosuhteissa. Kysymys pysyy.
Siksi se on syytä valita oikein.

Jos ideologioita purkaa palasiksi huomaa niiden jakautuvan kahteen. Niihin
joiden mielestä oikea politiikan kysymys on "minkälainen on paras
mahdollinen yhteiskunta?". Ja niihin joiden kysymys on "kuinka voimme
pitää nämä villit pedot suojattuina toistensa järjettömältä
toiminnalta?".

Demos Helsingin kysymys on minkälainen on paras mahdollinen
yhteiskunta? Meistä on politiikassa hedelmällisempää tavoitella
parasta mahdollista
yhteiskuntaa, kuin pohtia kontrollin keinoja. Kiistattomin vastaus
kysymykseemme onnellisuus, ovathan muut yhteiskunnalliset toimet vain
keinoja onnellisuuden toteuttamiseen (tulonsiirrot, lait, valistus jne)
tai ehtoja sen reiluun jakautumiseen (oikeudenmukaisuus, tasa-arvo jne).
Olemme myös taipuvaisia ajattelemaan, että parhaimman mahdollisen
yhteiskunnan lopputilaa on vaikeaa määritellä, mutta on olemassa selviä
järkeviä periaatteita sen tavoitteluun.

Näistä lähtökohdista julkaisimme tänään Onnellisuuspoliittisen
manifestin (PDF) yhteystyössä WWF:n kanssa. Pohdimme manifestissa
erityisesti kestävää hyvinvointia, eli yhden maapallon resursseihin mahtuvaa
onnellisuutta.

Tämän manifestin tekijät jakavat siis perinpohjaisen uskon
edistykseen. Siihen, että maailma voi muuttua paremmaksi ihmisten
yhteistoiminnalla. Edustamme on renessanssissa syntynyttä poliittista
edistyksellisyyden perinettä. Se ei kumarra puolueita vaan tekee ne
mahdollisiksi. Edistys on kaikkien poliittisten ideologioiden
olemassaolon edellytys. Sen kannattajat tunnistavat sen kiistattoman
totuuden, että tämän maailman ja paremman maailman välillä ovat yksin
tekoni.

Edistyksellisiä löytyy jokaisesta puolueesta. Siksi ehdotamme
manifestillamme, että monia aatteita ja teemoja maailmaan kätilöinyt
edistyksellinen perinne ja sen nykyiset edustajat nostaisivat nyt
onnelisuuden politiikan keskiöön.

Politiikassa tulee viimein tunnistaa aikamme yhteiskunnan fundamentit:
ihmiset kokevat olevansa vapaita ja luonnonvarat ovat rajallisia (ja
rajat lähellä). Onnellisuuspolitiikka sopii näihin fundamentteihin,
liberaaliin yhteiskuntaan ja niukkoihin luonnonvaroihin. Liberaaliksi
sen tekee monenlaiset mahdolliseksi kytkökset olemassaoleviin
ideologisiin pohjiin. Niukkuuteen se sopii, sillä se ehdottaa, että
lähdemme etsimään luonnonvarojen kulutusta suorempia keinoja
onnellisuuden saavuttamiseen.

On siis aika määritellä oikeudenmukaisuus uudestaan. Kenties
jotenkin näin: Oikeudenmukaisuus on oikeudenmukaisuutta onnellisuuden
tavoittelussa ja kaikkien tasa-vertaista mahdollisuutta hyvään elämään.
Kaikilla on oikeus tasa-vertaiseen onnellisuuden rakentamiseen. Onnellisuuden
tasa-vertaisuus on vasemmistolaisen onnellisuuspolitiikan ydin.

Miten onnellisuus sitten jakaantuisi oikeudenmukaisesti?
Oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa hyveistä seuraa onnellisuutta:
terveellistä elämää viettävä tulee onnelliseksi; lapset hyvin kasvattava
tulee onnelliseksi, pienen hiilijalanjäljen omistaja tulee
onnelliseksi. Tällaisessa yhteiskunnassa ei siis palkita
suuripäästöisestä auton valinnasta tai liiasta töille omistautumisesta. Onnellisuuden
reilu jakaantuminen on oikeistolaisen onnellisuuspolitiikan ydin.

Entä ne poliittiset keinot? Kuinka onnellisen yhteiskunnan
päämäärää tulisi tavoitella? Tiedämme, että onnellisuutta on mahdotonta
rakentaa yksin. Tiedämme myös, että sitä on mahdotonta lopullisesti
ostaa tai saada yhteiskunnalta. Onnellisuus on erityislaatuinen ja
monimutkainen asia. Koska se ei ole lopputila vaan toimintaa sitä ei voi
perinteisessä merkityksessä tuottaa.

Jos onnellisuudesta jotain voidaan tieteellisesti sanoa ainakin se,
että onnellisuus vaatii toimintaa muiden ihmisten kanssa. Sitä ei
voi antaa, vaan sitä varten "vastaanottajan" pitää olla motivoitunut,
eli jaksaa olla banaali. Muistaa ja jaksaa elää hyvin: syödä, juoda,
liikkua, peseytyä, saunoa, rakastella ja kasvattaa hyvin. Pestä hampaat,
muistaa mennä nukkumaan, jaksaa herätä. Onnellisuus on yhtälailla
kiinni geneettisistä ominaisuuksistamme, onnellisuuteen johtavien
mahdollisuuksien avautumisesta sekä itse kunkin inhimillisistä kykyä
vastata noihin mahdollisuuksiin.

Onnelliseen elämään on vaikeaa, ellei tavalliselle ihmiselle täysin
mahdotonta, päästä yksin. Tämä asettaa meidät aivan uudenlaisten
oikeudenmukaisuus kysymysten ääreen. Onko oikein opettaa lapset
sosiaaliseksi samalla tarmolla, kuin heidät opetetaan kuuliaisiksi
istuttamalla heidät vuosiksi pulpettiin oppimaan olemaan paikallaan ja
häiritsemättä muita? Onko oikein verottaa vapaa-aikaa? Onko oikein tukea
hyveellistä toimintaa kuten auttavaisuutta, rehellisyyttä,
luottavaisuutta ja anteeksiantavaisuutta? Onko oikein avata koteja
ydinperheitä suuremmiksi? Eli onko oikein pakottaa osallistumaan
yhteiskuntaan muutenkin kuin verojen muodossa? Nykypolitiikan mukaan ei
ole.

Eilen julkaistu ilmastopoliittinen tulevaisuusselonteko aloitti suomalaisessa ympäristökeskustelussa uuden vaiheen. Ensimmäisen kerran Suomen historiassa hallitus sanoo pääministerin suulla suorat sanat: koko teollisen tuotentorakenteemme, elämäntapojemme, sen missä ja miten asumme, mitä syömme ja minne liikumme on muututtava. Valmista pitää olla vuonna 2050. Silloin päästöt ovat tulevaisuusselonteon mukaan vähintään 80 % pienemmät kuin vuonna 1990.
Erityisen tulevaisuusselonteosta tekee myös [...]

Mitä mukavat naapurit maksavat? Entä viihtyisät viheralueet? Alueiden ja seutujen houkuttelevuutta ei voi mitata enää vain rahavirroilla. Alue muodostuu siellä asuvista ihmisistä ja heidän mahdollisuuksistaan toimia hyvinvointinsa tuottajina.

The Economist Intelligence Unitin maailman kaupunkeja elinolojen mukaan listaavan Liveability Rankingin mukaan Helsinki on maailman seitsemänneksi paras kaupunki elää. Miksi juuri seitsemänneksi – miksi juuri kahdeksatta sijaa jakaneiden Geneven, Sydneyn ja Zürichin edelle?

Kuten muidenkin vastaavien indeksien ja vertailujen, tämänkin tutkimuksen tulokset riippuvat valituista indikaattoreista. Vertailtaessa alueiden elinoloja, kilpailukykyä tai kehitystä, joudutaan väistämättä tekemään valintoja näkokulmien ja mittauskohteiden välillä. Lopputulokset ovat usein hämmentäviä: toisen tutkimuslaitoksen julkaistessa seuraavalla viikolla oman vertailunsa erilaisine tuloksineen, tietomme eri alueiden tilanteista, kehitystrendeistä ja mahdollisuuksista ei välttämättä lisäänny.

Olemme Demoksessa viime aikoina miettineet alueellista kilpailukykyä, ja kuinka se tulisi ymmärtää. Yleensä kilpailukyky on mielletty nollasummapeliksi, jossa toisen voittaessa toinen alue väistämättä häviää. Eli esimerkiksi yhden alueen muuttovoitto on toisen muuttotappio.

Tällainen ajattelu on tavallista suomalaisessa aluekehitystä koskevassa keskustelussa. Läpeensä politisoituneessa pelissä asettuvat vastakkain kaupungit ja maaseutu tai pääkaupunkiseutu vastaan muu Suomi. Uskomme kuitenkin, että näkökulmaa vaihtamalla nollasummapeli on käännettävissä tilanteiksi, joissa suurin osa alueista on voittajia.

Suomalainen hyvinvointivaltio rakennettiin vahvalla poliittisella ohjauksella ja julkisella tuotannolla. Eri alueiden perusasiat ovat pitkälti kunnossa: suomalaiset ovat koulutettuja ja osaavia, eikä infrastruktuurissamme ole vakavia puutteita. Väestön ikääntyminen, maaseudun näivettyminen, talouden rakennemuutos, liian suuret opetusryhmät, yhdyskuntien hajautuminen ja heikko energiatehokkuus – päivittäin keskustelemme silti aiheista, jotka osoittavat monenlaisten kehitystarpeiden olemassaolon.

Olemme tilanteessa, jossa ei ole enää mahdollista kehittää alueita vain ylhäältä alas suuntautuvalla ohjauksella.

Globalisaation, markkinoiden avautumisen ja ihmisten suuremman liikkuvuuden myötä yhteiskuntamme verkottuneisuus on kiihtynyt. Kun sekä yksilöiden että instituutioiden väliset yhteydet moninkertaistuvat ja monipuolistuvat, ovat julkisten toimijoiden mahdollisuudet uudessa tilanteessa entistä rajatummat.

On keskeistä, että kansalaisten rooli voidaan nyt ymmärtää laajemmin. Kansalaiset  – me – emme ole enää vain hallinnan kohteita. Alueellisen kilpailukyvyn ytimessä on ihmisten toimijuus, kykyjen ja motivaation hyödyntäminen. Verkottuneen yhteiskunnan kehittäminen edellyttää erilaisten, yhteiskunnan eri tasoille vaikuttavien ohjauskeinojen käyttöönottoa. Julkisen tuotannon rinnalle nousee kansalaisten voimauttaminen, Me pystymme -politiikka ja uusia vertaistuotannon muotoja.

Kilpailukykyä on totuttu mittaamaan erityisesti taloudellisiin näkökohtiin, tuottavuuteen ja työllisyyteen, keskittyvillä mittareilla. Alueellisen kilpailukyvyn tarkastelu yrityksen kilpailukyvyn tavoin ei kuitenkaan vie meitä pitkälle. Siinä missä yritys voi supistaa tai laajentaa toimintojaan ja asemoida itsensä uudelleen markkinoilla, koostuvat erilaiset alueelliset yksiköt ensi kädessä siellä asuvista ihmisistä.

Taloudellisiin indikaattoreihin keskityttäessä jäävät monet alueiden elinvoimaisuuteen vaikuttavat tärkeät tekijät huomiotta. Kun omaksumme innovatiiviset ja osaavat ihmiset tärkeäksi osaksi alueen kilpailukykyä, tulee meidän nostaa erilaiset viihtyvyyteen ja elämänlaatuun vaikuttavat tekijät analyysimme kohteiksi.

BKT-lukujen ja patenttihakemusten määrän ohella siirrymme tarkastelemaan koettua hyvinvointia ja onnellisuutta. Keskittyminen kilpailukyvyn taloudelliseen puoleen yhdenmukaistaa kehityksen tavoitteet ja keinot – päädymme kehittämään samanlaisia, toisiltaan resursseja syöviä alueita. Näin on Suomessa valitettavasti viime vuosikymmeninä tapahtunut. Kaupungit, taajamat ja asuinalueet ovat hukanneet vanhat ominaispiirteensä houkutellessaan kuviteltua keskivertoista ihanneasukasta ja -yritystä samoilla keinoin kuin kaikki muutkin.

Ihmislähtöinen, alueiden ja sen asukkaiden erityisiä taitoja ja osaamisalueita ruokkimaan ja hyödyntämään pyrkivä politiikka sen sijaan sallii monimuotoisuuden. Parhaassa tapauksessa modernit toimintatavat yhdistyvät vuosisataiseen alueen henkeen.

Omaksuessamme ensisijaiseksi tavoitteeksi ihmisten sitouttamisen alueelle ja heidän hyvinvointinsa, päädymmekin alueellisen kilpailukyvyn kohdalla keskustelemaan siitä, millainen on hyvä alue tai kaupunki. Taloudelliset perustekijät, energiatehokkuus, kestävät liikenneratkaisut ja eri sukupolvien viihtyvyys ovat saman kokonaispaketin osia, eivät irrallisia politiikkalohkoja. Alueiden kehittäminen ei enää ole hallinnon yksinoikeus, vaan kansalaisvelvollisuus, joka politiikan tulee mahdollistaa.

Valtion sektoritutkimuksen neuvottelukunnan Alue- ja yhdyskuntarakenteet ja infrastruktuurit -jaosto pyysi Demos Helsingiltä puheenvuorot kahteen kesäkuussa pidettyyn pyöreän pöydän keskusteluun. Demoksen työryhmässä alueellista kilpailukykyä miettivät Aleksi Aaltonen, Antti Hautamäki, Marja Jallinoja, Tommi Laitio, Aleksi Neuvonen, Mikko Rissanen ja Pirkka Åman.

Mitä ovat vertaisrahoitus? Entä mikrolainaaminen? Miten Obama keräsi yli 700 miljoonaa dollaria kampanjaansa? Näitä ja muita vertaisrahoituksen kysymyksiä pohdimme Demos Helsingin toimistolla (Laivurinkatu 41) sunnuntaina 5.4. klo 15.00 – 17.00. Vapaamuotoiseen keskusteluun ottavat osaa muun muassa Michel Bauwens P2P-foundationista, Leenu Keinänänen Verkkomaksusta, Kristoffer Lawson Scredistä, Aleksi Aaltonen Demos Helsingistä, Geraldine Juárez Tanda Foundationista ja Andrew [...]

Kuulas Millward Brownin Ilmastotalkoot-kampanjan tilausesta helmikuussa 2009 tekemän kys